Nuorten osallistumattomuudessa kyse ei ole vain yksittäisten nuorten passiivisuudesta, vaan syvemmälle juurtuneesta rakenteellisesta ongelmasta. Esteet, jotka sulkevat ovia ja vaientavat ääniä, kietoutuvat toisiinsa ja ulottuvat näkyvistä käytännön asioista syvälle identiteettiin, historiaan ja yhteiskunnan valtarakenteisiin.
Pintatasolla esteet ovat niitä, jotka kuka tahansa tunnistaa: kalenteriin sopimattomat kokoontumisajat, hankalasti saavutettavat tilat, kalliit matkakulut ja puuttuvat kulkuyhteydet. Esteettömyys ja saavutettavuus eivät useinkaan toteudu. Jos tieto ei ole siellä missä nuoret liikkuvat, fyysisessä ja digitaalisessa maailmassa, nuori ei saa koskaan tietoa osallistumisen mahdollisuudesta. Ja vaikka tieto tavoittaisi, se voi olla niin byrokraattisesti muotoiltu, että viesti ei tunnu omalta eikä houkuttele tarttumaan tilaisuuteen.
Tilaisuudet voivat tuntua suunnitelluilta niille, jotka tuntevat pelin säännöt. Uudelle tulijalle koko vaikuttamisen maailma voi tuntua vieraalta, jopa vihamieliseltä. Pintatason näkyvimpien esteiden korjaaminen siirtämällä aikaa ja vaihtamalla paikkaa ei vielä tee osallistumisesta aidosti saavutettavaa. Syy on yksinkertainen: vaikuttamisen kynnys kasvaa hitaasti, kerros kerrokselta, kokemuksista, rakenteista ja ilmapiiristä.
Tämän pinnan alla kulkee toinen, tiukempi kerros esteitä – rakenteellisia ja kulttuurisia muureja, joita ei voi ohittaa pelkällä hyväntahtoisuudella. Monelle nuorelle koko vaikuttamisen maailma on kuin kartalta puuttuva maa. Sinne johtavat reitit kulkevat verkostojen, järjestöaktiivien ja päättäjien kautta, piireihin, joihin monella ei ole mitään yhteyttä. Sisäänpääsy vaatii tuntemaan oikeat ihmiset tai tuntemaan pelin säännöt jo valmiiksi.
Kielimuuri tekee tästä kuilusta vielä syvemmän. Vaikuttamisen kieli on täynnä hallinnollisia termejä ja sisäpiirin sanastoa, jota ei vaivauduta avaamaan. Olipa oma äidinkieli suomi tai jokin muu, muodollinen vaikuttamiskieli ei ole nuorille luonteva tapa ilmaista itseään. Jo ensimmäisessä kohtaamisessa voi syntyä tunne, että minä en kuulu tähän yleisöön. Jäykät ja muodolliset prosessit pitävät portit kiinni. Päätöksiä tehdään kokouksissa, jotka kulkevat vuosikymmeniä vanhojen kaavojen mukaan. Nuorelle voi olla hämmentävää huomata, että “vaikuttaminen” tarkoittaa tuntikausien istumista pöydän ääressä seuraamassa käsittelyjärjestystä, jossa oma ääni mahtuu hädin tuskin väliin.
Kun asioiden eteneminen kestää kuukausia ja lopputulos on kompromissi, jonka vaikutuksia ei heti näe, into osallistua hiipuu nopeasti. Valitettavan usein tämä kaikki tiivistyy näennäisosallistamiseen. Tilaisuudet näyttävät ulospäin osallistavilta, mutta niiden kulku on rakennettu niin, että nuorten sanomisilla ei ole todellista painoarvoa. Mielipiteitä ja näkemyksiä kyllä kysytään, mutta suunnitelmat ovat valmiit. Kukaan ei myöhemmin kerro, mihin nuorten mielipiteet päätyivät – vai päätyivätkö mihinkään. Tämä ei ainoastaan estä todellista vaikuttamista, vaan myös rapauttaa luottamusta koko järjestelmään. Kun kerran huomaa, että oma osallistuminen oli pelkkä muodollisuus, kynnys yrittää uudelleen kasvaa valtavaksi.
Esteitä syntyy myös näkymättömistä viesteistä. Symbolinen poissulkeminen on sitä, kun viestintämateriaaleissa, tapahtumissa ja toimintatavoissa ei näy omaa kieltä, kulttuuria, sukupuoli-identiteettiä, tai elämäntilannetta. Hiljainen viesti on selvä: tämä ei ole sinua varten. Usein poissulkeminen ei ole tietoista, mutta sen vaikutus on todellinen. Erityisesti vähemmistöryhmien nuoret, jotka eivät näe itseään edustettuina tai joiden tarinat jäävät varjoon, voivat kokea, ettei heillä ole paikkaa vaikuttamisen kentällä. Tällöin ensimmäinen askel jää ottamatta.
Vielä syvemmällä ovat psykologiset ja emotionaaliset esteet. Haavoittuvassa asemassa olevilla nuorilla voi olla heikko itsetunto, joka kumpuaa toistuvasta kokemuksesta, että kukaan ei halua kuulla heidän ääntään, omalla äänellä ei ole arvoa tai että mikään ei kuitenkaan muutu. Opittu avuttomuus tekee tehtävänsä: pettymykset ja epäonnistumiset kasautuvat niin, että lopulta ei enää edes yritetä. Traumataustat ja pelko altistumisesta voivat tehdä osallistumisesta uhkaavan kokemuksen. Vaikuttamiseen liittyvä julkisuus, uusien ihmisten kohtaaminen tai aiempien kokemusten varjo voivat nostaa esiin turvattomuuden tunteen. Moni on sisäistänyt ajatuksen, että hänen kuuluu olla hiljaa. Jos oman mielipiteen esittäminen on johtanut rangaistukseen, häpeään tai mitätöintiin, kynnys osallistua kasvaa lähes ylittämättömäksi.
Nämä esteet eivät synny tyhjiössä. Ne voivat olla sukupolvien mittaisten kokemusten perintöä. Kun vanhemmat ja isovanhemmat ovat kohdanneet syrjintää, epäluottamusta viranomaisiin tai ulkopuolisuutta yhteiskunnasta, tämä asenne voi siirtyä nuoremmille. Joissain yhteisöissä vaikuttaminen ei kuulu tapoihin, vaan nuorilta odotetaan kuuliaisuutta ja hiljaisuutta. Näkymättömyyden kulttuuri juurtuu syvälle, ja sen murtaminen vaatii enemmän kuin yksittäisiä tilaisuuksia tai kampanjoita. Todellinen ymmärrys esteistä syntyy vasta, kun kysymme nuorilta itseltään, miksi nämä esteet muodostuvat ylittämättömiksi.
Elina Elme
Kirjoittaja työskentelee Nuorten Palvelu ry:ssä ja uskoo, että jokaisella nuorella on oikeus empaattiseen kohtaamiseen ja mahdollisuuteen vaikuttaa omaan elämäänsä sekä ympäröivään yhteiskuntaan.
Kohteesta vaikuttajaksi (KoVa)-hanke vahvistaa nuorten aikuisten yhdenvertaista osallisuutta ja vaikuttamismahdollisuuksia Pohjois-Suomessa. Hanke keskittyy erityisesti niihin 18–29-vuotiaisiin nuoriin, joiden ääni jää yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa usein kuulematta. Hanke toteutetaan vuosina 2025–2028, ja sen toteuttavat Nuorten Palvelu ry, Rauhankasvatusinstituutti ry sekä Into ry laajassa yhteistyössä alueellisten ja valtakunnallisten kumppaneiden kanssa. Hanke on Euroopan unionin osarahoittama.