Viimeinen työpäivä ennen vuoden vaihteen hiljentymisen hetkiä on perinteisesti vierähtänyt vimmaisessa viimeisen vielä tehtävää -listan selättämisessä. Nyt päätin viettää päiväni toisin. Siivoan samuraitason tarkkuudella, luen vallankumousteorioita ja pohdin mennyttä syksyä. Unelmoin.
128 päivää takana Nuorten Palvelun väkevässä yhteisössä, vuoden pimein päivä on ohitse ja kiertomme kohti valoa on alkanut. Oloni on voipunut ja kiitollinen. Pysähdyn Paolo Freiren tuttuun ajatukseen siitä, kuinka historiallinen ja kulttuurinen maailmamme on meidän ihmisten itsemme luoma ja kuinka voimme siten vaikuttaa itse siihen, millaiseksi tulemme ja millaiseksi maailmamme sitä kautta muotoutuu.
Pintareaktiona ajatus tuntuu vaarallisen itsestään selvältä. Kakofonisen kiireen keskellä on liian helppoa unohtaa merkittävimmät mahdollisuutemme – ihmisyyden kauneimmat potentiaalit. On liian helppoa unohtaa, että yksilöllinen olemassaolomme syntyy aina ensisijaisesti suhteissa, jolloin ihmisten välinen suhde ja suhteessa oleminen toiseen on aina merkittävin inhimillisyyden ja ihmisoikeuksien todeksi tekemisen ulottuvuus. Sähköistyn välittömästi. Näiden potentiaalien ajatukselliseen tunnusteluun haluan viimeisen työpäiväni päättää ja vastaavasti niille tilan tekemisellä rohkeammin ensi vuonna aloittaa.
Sillä välin, kiitos sinulle.
Sinulle,
joka et tänä kovin merkillisenä vuonnakaan unohtanut tehdä tilaa kohtaamiesi ihmisten upeudelle.
