Kun elämä antaa sitruunoita

Elämä on perseestä, välillä. Aika usein se on omalla kohdalla on perseestä. Mikään ei auta pahaan oloon. Apua ei osaa ottaa vastaan, aina en edes halua. Omat ongelmat ei kuulu muille. Pitäähän ne itse selvittää. Miksi tuhlata muiden aikaa siihen. Näin ajattelin ja ajattelen. Tosin, nykyään osaan pyytää apua ja ottaa sitä vastaankin. Mutta vuosien kestänyt paha olo erilaisina muotoina jättää jälkensä. Ei sitä muista, mistä kaikki on alkujaan. Vissiin lapsuudesta. Yläaste oli vaikeaa aikaa. Oma olo niin paha silloin, että mietin itsemurhaa melkein päivittäin. Kirjoitin tekstin, kuinka nuori tyttö tappaa itsensä hyppäämällä sillalta. Toivoin opettajan huomaavan sen ja kysyvän onko kaikki ok. Mutta ei. Ei siihen puututtu. Muutama vuosi myöhemmin se tarina toteutui. Silloin olin lukiossa. Kirjoitin jo yläasteella, kuinka tapan itseni.

Nyt itsemurhayrityksestä on reilu kuusi vuotta, olen valmis käsittelemään asiaa enemmän. Kävin psykologilla ensimmäisen kerran elämässäni vapaaehtoisesti tänä syksynä. En ole ollut niin rikki hetkeen, kuin sen käynnin jälkeen. Olin jo jutellut terveydenhoitajan kanssa pahasta olosta, joka voimistui suurien muutoksien jälkeen. Kerroin, että olen harkinnut itsemurhaa ja lähes tehnyt sen, uudestaan. En uskaltanut puhua siitä vanhemmille, eivätkä he vieläkään tiedä. Asiat lähti parempaan päin, mutta lautta katosi jalkojen alta uudestaan ja uudestaan. Väsyn tähän. Aina pitää nousta uudestaan ja uudestaan pohjasta pintaan ja nousta lautalle, jotta pääsee rantaan. En jaksa enää. Vähän aikaa sitten putosin vielä syvemmälle. Lähdin kotoa ja mietin monta keinoa tappamiseni suhteen. Kävelin ja kävelin. Siltojen ohi, rantojen ohi, autoteiden ohi, junaraiteiden ohi. Halusin päästä kaikesta pois. Täällä sitä edelleen ollaan. Kyynel poskella kotona. En mennyt heti terveydenhoitajalle. Kun menin ja kerroin, terveydenhoitaja kuunteli hiljaa.

Monen monta kertaa olen selvinnyt itse. Enää en halua selvitä itse. Tai no haluan selvitä itse, mutta en pysty enää. Jonkun pitää kertoa, että mitä tehdään. Paljon eri keinoja on tultu kokeiltua, mitkä helpottaisivat oloa. Ne unohtaa aina, kun paha olo on pahimmillaan. Aina. Välttelen sairaalaa ja lääkäriä viimeiseen asti. Vaikka ehkä olisi hyvä käydä juttelemassa. Tiedän, mitä pitää tehdä. En osaa tehdä niitä. Välillä toivoo, että joku raahaisi minut sairaalaan. Samaan aikaan en halua kenenkään puuttuvan tähän.  Niin kahtia jakautunut on sisin. Halu kuolla. Halu elää. Jokapäiväinen taisto. Taisto siitä, kumpi puoli voittaa. Ne ovat aika tasaisia. Mutta halu elää on voittanut tähän asti. Ei ne suuria voittoja ole, vain 30 sekunnin ajatus ja hetkeksi helpottaa. Halu kuolla on vahvempi, mutta halu elää sinnikkäämpi. Väsyttävää käydä läpi joka päivä samat asiat. Tai joka toinen päivä. Tai se ärtymys, kun on useampi päivä mennyt hyvin ja taas lautta katoaa alta. Liika vaatimuksia, liikaa pyyntöjä jaksaa. En jaksa. Ei kiinnosta. Samaan aikaan koittaa jaksaa päästä seuraavaan päivään ja toivoa sen olevan parempi.

Mitä pään sisältä ja mielestä löytyy. Tyhjyyttä, pahaa oloa, ahdistusta, itkua, syytöksiä. Iloa, surua, naurua, hyvää oloa. Masennusta, itsetuhoisuutta, ruuan rakastamista, ruuan vihaamista. Intoa, mielenkiintoa, ei-kiinnostusta, välinpitämättömyyttä. Rakkautta, vihaa, välittämistä, empatiaa. Pahan olon monet kasvot. Vuosien saatossa opin piilottamaan pahan olon kaikilta. Olin aina se iloinen ja osallistuvainen. Sisältä kuitenkin hajalla ja tyhjä. Oli helppo piiloutua. Elämässä pääsee niin paljon helpommalla, kun esittää. Ei oikeasti pääse. Sitä vain kuvittelee. Ennemmin tai myöhemmin paha olo yltyy ihan eri sfääreihin. Sitten ollaan pulassa ja isossa sellaisessa. Vie paljon, liikaa, energiaa käydä tapahtuneita läpi. Ei sitä jaksa. Kukaan ei oikein uskonut, että olen yrittänyt itsemurhaa. Ei sitä näe ihmisestä, ei aina. Mielestä löytää hyvää ja pahaa. Pahan löytää helpommin. Hyvän löytää heikommin, mutta se kantaa pidemmälle.

Hyvänä päivänä mikään ei lannista. Harmittaa voi, mutta se on lyhyt kestoista. Silloin on iloinen ja täynnä tarmoa. Ei maanista tarmoa. Sellaista ”normaalia” oloa ilman mielenterveyden ongelmia. Siitä nauttii ja on hyvä olla. Pahana päivänä yksi pienikin vastoinkäyminen tai epäonnistuminen, yksi väärä sana toiselta. Ja maailma murenee pieniksi palasiksi. Lautta alkaa uppoamaan. Jossain vaiheessa lautta katoaa ja matka pohjaan jatkuu vauhdilla. Joskus oikeaan aikaan oikea ihminen heittää pelastusrenkaan ja kiskoo pintaan. Pelastusrenkaan avulla pystyy jatkamaan matkaa hetken. Kunnes saa lautan taas alleen. Tai pohja kutsuu uudelleen. Hyvänä päivänä lautan kanssa matka jatkuu kohti rantaa, voi olla vastatuulta. Eteenpäin kuitenkin mennään. Kaikki tuntuu mahdolliselta. Olo helpottuu ja tuudittuu siihen tunteeseen.

Kunnes lautta taas häviää alta.

Olen itkenyt paljon. Turhista ja aiheellisista asioista. Yleensä ahdistuksen muuttuessa melkein paniikkikohtaukseksi. Silloin itkettää ja paljon. Viimeksi itkin koulussa, hävetti. Samalla toivoi, että joku kysyisi onko kaikki ok. Juttelin äidin kanssa. Ja itkin. Puhelun jälkeen itkin hetken hiljaa. Pyyhin kyyneleet. Istuin tyhjään tuijottaen. Kukaan ei tullut kysymään mitään. Istuin edelleen tyhjää tuijottaen. Lähdin kotiin. Kotona nielin itkua, muutama kyynel poskella. Koitin muistaa hengittää rauhassa. Kaikki sujuu, aikanaan.

Tänään tajusin. Kun elämä antaa sitruunoita, syö ne ja jatka matkaa viisaampana. Paljon joutuu syömään sitruunoita elämän aikana. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Jokainen uppoaminen pohjaan ja sieltä nousu ylös on haastavaa. Se opettaa, se satuttaa, se ahdistaa, se turhauttaa. En halua enää sitruunoita. Niitä valitettavasti tulee vielä. Ihmiselle on pitkä matka kulkea yksin mielenterveyden ongelmien kanssa. Miksi en sitä opi. Aina pitää vältellä apua viimeiseen asti. Kun on ne viimeiset voimat kadonneet, vasta sitten apu kelpaa. Sitruunoita lisää. Paljon lisää. Tätä menoa, jos en opi, hukun sitruunoihin.

Elämä on perseestä. Elämä antaa sitruunoita. Kukaan ei selviä elämästä hengissä. Mutta siitä pitää voida nauttia. Ei kärsiä. Ei hukkua niihin sitruunoihin. Nyt on halu elää voitonpuolella. Helpottaa. Hetkeksi.

Helpottaa. Väsyttää. Olo on tyhjä. Hyvällä tavalla tyhjä. Ei ahdista. On levollinen olo. Rauhallinen tunne. Itkut on itketty, hetkeksi. Kohta jaksaa taas. Jaksaa olla ihminen. Olo on kuin voittajalla. Pieni jännitys on edelleen, kauanko kestää tämä. Toivottavasti pitkään. Selässä kihelmöi. Ihan kuin odottaa jotain erityistä tapahtuvan. Istun ja hymyilen. Kaikki tuntuu mahdolliselta. Uutta intoa ja tarmoa löytyy. Kiinnostusta. Halu olla sosiaalinen, viimeinkin. Halu palata kouluun tunneille. Tehtäviä ei jaksa vielä tehdä. Pienin askelin eteenpäin. Se on ok. Pieniä askeleita. Kevyt myötätuuli kohti rantaa. Lautta on vankempi, ei niin heikko enää. Kaikki vahvistuu. Hymy huulilla. Haluan jakaa kaikille tämän olon. Mutta en uskalla. Hyvä olo voi kadota hetkessä. Pidän itselläni hyvän olon.

Milloin saa kertoa hyvästä olosta. Heti, seuraavana päivänä, kuukauden päästä. Hyvä olo ei saa kadota. En halua hukata sitä. Kuulostan omassa päässäni jo hullulta. Elämä antaa sitruunoita. Aioin nauttia tästä olosta. Koen onnistuneeni, kerrankin. Hymy huulilla ja vahvana käyn nukkumaan. Ilman sitruunoita.

tyttö96 vertzistä

~Ajatuksensa ja tunteensa tähän blogiin on kirjoittanut vertzi- ryhmächattiin osallistunut nuori, joka toivoo, että tekstistä olisi apua myös muille, jotka kamppailevat elämän antavien sitruunoiden kanssa

Sitruuna, Mehukas, Viipaleita, Keltainen

Nuorten Palvelu ry
Tulliportinkatu 34
70100 Kuopio

puh. 0400 182 047
nuortenpalvelu@
nuortenpalvelu.fi

Y-tunnus 0292537-3

Toimintaa on tukemassa: